Pitäis vissiin päivittää vähän useammin blogia niin ei olis kerralla niin paljo asioita mielenpäällä. Ehkä siten onnistuisin kirjottamaan hieman yksityiskohtasemmin - ja jopa selvemmin. Nytpä vaan joudun pyytämään anteeks ja toivomaan, että saatte tästä jotain irti.
Easterfest
En voi uskoa, että ollaan jo niin pitkällä keväässä, että pääsiäinen oli ja meni. Tai teillä siellä alkaa kevät olemaan jo aluillaan, täällä sitä vastoin illat alkaa viiletä. Tämän vuoden pääsiäinen oli todella erilainen verrattaen aiempiin. Koko viikonloppu meni hieman sumussa, eikä aikaa hiljentymiseen oikeen löytyny. Lähettiin koko base Toowoombaan Easterfesetille vapaaehtosiks, mikä on ollu YWAM Brisbanen perinteenä jo useamman vuoden ajan. Torstaista tiistaihin siis leireiltiin isossa puistossa, joka yhteisvoimin muutettiin festarialueeks ja takas puistoks. Paljon työtä, uusia ihmissuhteita, sadetta ja extra paljon mutaa, hyvää musiikkia ja yhdessäoloa.
It used to be grass
Mutaa todella oli nilkkoihin asti, mutta mutaiset vaatteet ja varpaat ei ollu viikonlopun ainoa anti. Sain oppia tuntemaan paremmin mun kansainvälistä 'perhettä' yhessä leireilyn ja työskentelyn kautta. Törmäsimpä yhteen suomalaiseenki, joka tekee DTS:äänsä Gold Coastilla.
Kaiken kaikkiaan oli loistava ja opettava kokemus. Kärsivällisyyttä kerty niin sääolosuhteiden puolesta kuin ihmissuhteita käsitellessä. Onneks sade loppu viimein kun piti alkaa purkamaan asioita, ettei tarvinnu sateessa ähkiä.
Tässä kuvaa, kun jalat oli vielä suht kuivat.
Voi sanoa, että pikkuhiljaa alkaa huomaamaan kuinka pienet asiat voi vaikuttaa merkittävästi suhteisiin. Pienillä eleillä voi saada niin paljon aikaan niin positiivisessa kuin negatiivisessaki mielessä. Oon huomannu myös kuinka myös kuva minkä oletan antavan ihmisille saattaa olla eri kuin kuva mikä loppujen lopuks niille piirtyy. Suuret linjat pysyy, mutta tässäki suhteessa; pienillä asioilla on yllättävän suuri merkitys. Yli kolmen kuukauden jälkeen alan huomaamaan selvemmin myös oma suomalaisuuteni: sen kuinka arvostaa hiljaisuutta ja toisinaan vähäsanaisuutta. Sen kuinka aina ei tarvii olla äänessä. Enkä tarkota vaan 'smalltalkia' vaan ihan yleensä. Usein annan muiden hoitaa puhumisen, varsinkaan jos ei oo mitään tähdellistä sanottavaa.
Kun viettää paljon aikaa samojen ihmisten ympäröimänä alkaa pakostiki peilaamaan itseään niiden kautta. Silti on tärkeää muistaa just se oma identiteetti ja mistä löytää sen 'oikean peilin' peilata.
Välillä nää asiat nousee pintaan ilman sen suurempia tapahtumaketjuja niiden ympärillä, mutta aika ajoin on ihan hyvä pysähtyä ja miettiä missä on menossa.
Beach to Bush on tän viikon täällä kotona! On ollu ihana hengata niiden kanssa ja vaan vaihtaa kuulumisia. Kuitenki MAD opiskelijat lähti just viikoks leireileen, joten koko perhe ei oo kasassa.. Oon vaan niin ilonen siitä, että saan kutsua tätä paikkaa kodiks ja näitä ihmisiä mun perheeks. Sen lisäks on turvallista tietää, että parinkymmen kilometrin päässä asuu ihan verisukulaisia, joiden luo paeta aina silloin tällöin. Joten viimekin viikonloppuna oli ihanaa päästä taas pois kaiken keskeltä.
Tajusin sunnuntaina ettei mulla oo mitään tekemistä, joten hetken mielijohteesta otin bussin keskustaan ja keskustasta eteläpuolelle serkkujen tykö. Oli huippu fiilis päästä vaan olemaan 'normaalissa' ympäristössä. Niin paljo tulee koko ajan asioita mieleen, joita pitäis prosessoida, ettei oikeastaan oo aikaa käsitellä edellisiä toisten jo tullessa rinnalle. Joten vaan jo se että pääs totaalisen erilaiseen ympäristöön, suomalaisten keskuuteen, perheen pariin, anto mulle mahollisuuden prosessoida asioita, jotka on pyöriny luvattoman paljo mielessä. Sen päivän jälkeen voin sanoa, että sain karistettua kasvaneen huolen, epävarmuuden ja surumielisyyden pois. Olo oli ihanan kevyt ja ilonen. Ja sainpahan taas puheripulivaihteen päälle!
Pisteenä iin päälle pääsin pitkästä aikaa skypettämään äitin ja iskän kaa. Tajusin että kerrat, jolloin oon niiden kanssa skypettäny tän kolmen kuukauden aikana, voi laskea yhen käden sormilla. Ja se on ehkä vähän liian vähän - jos aattelee äitiä ja iskää, heh. Mie oon kunnnossa, mutta ois se silti ihan hyvä pitää paremmin yhteyttä.
Kuitenki asiat täällä luistaa hyvin. Ilmat alkaa viiletä sen verran, että iltasin joutuu usein vetää pitkähihasta ylle. Mutta kyllä sitä päivisin vielä hikoillaan!
Kaiken kaikkiaan täällä menee hyvin. Ylä- ja alamäet kuuluu elämään, eikä kummaltakaan voi välttyä. Varsinkaan tällasessa ympäristössä. Mutta niiden kautta oppii aina jotain uutta. Suurin asia, mitä oon joutunu opettelemaan on kärsivällisyys; kuinka luottaa, että kaikelle löytyy oikea aika. Mun ei tarvii yrittää pakottaa asioita tapahtumaan. Se on hyödytöntä varsinki silloin ku aika on väärä. Täytyy vaan luottaa, että lopussa kiitos seisoo. Toinen asia on se, että kaikkea ei aina tarvii osata hoitaa ittekseen. Välillä on ihan okei astua syrjään ja luovuttaa asiat sellasenaan jolleki, joka hoitaa ne paljo paremmin ku ite. Se sotii paljo meijän suomalaista perusluonnetta vastaan siinä, että aina on pakko pärjätä ja olla parempi ku muut. Pakko olla sisukas ja tarpoa yksinään siinä lumihangessa, vaikka vieressä ois kaveri reen ja hevosten kanssa. Tai ees suksien. Minkä takia se on niin vaikeeta? Usein ihan vaan siitä syystä, ettei osata luottaa ihmisiin ympärillä. Tai ees Jumalaan. Ja kuinka osata luottaa toisiin, jos ei osata luottaa ees Jumalaan? Tiedä sitä sitte.. Mutta sitä opetellessa; luottamusta ja antautumista. Sitä, että asioiden jakaminen ja avun pyytäminen ei ookaan heikkous. Vahvuutta on uskaltaa näyttää omat vajavuutensa.
Tässä vielä kuvia matkan varrelta. Pitkästä aikaa!
Postia Suomesta!
Synttäreiden järjestämistä
Maalaussessio mun small group leaderin kanssa, hii
Puhallettavan futiskentän pesun yhteydessä lenttistä..
..ja vesisotaa (myös selfien ulkopuolella)
Lämpöistä kevään odotusta kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti